Luonnonmukaisesti viljellyissä nurmissa palkokasvit lisäävät nurmen valkuaispitoisuutta, koska heinien valkuaispitoisuus on ilman helppoliukoisia typpilannoitteita alhainen.

Useissa kokeissa on havaittu, että lehmät tuottavat korkeampia maitotuotoksia puna-apila-nurminata-timoteirehulla kuin nurminata-timoteirehulla. Myös muita nurmipalkokasveja sisältävillä rehuilla on havaittu samanlaisia vaikutuksia. Vaikka rehujen sulavuus olisi sama, niin lehmät syövät enemmän apilapitoista säilörehua.

Apilapitoisella säilörehuruokinnalla lehmän mikrobivalkuaisen tuotanto on suurempi ja valkuaisen pötsihajoavuus on pienempi kuin heinäsäilörehulla ruokittaessa, mikä on eläimen kannalta hyvä. Tämä on havaittu myös sinimailasta tai vuohenhernettä sisältäviä säilörehuja syötettäessä.

Puna-apila- ja vuohenhernepitoisia säilörehuja lehmille syötettäessä eivät maidon määrä tai laatu ole eronneet toisistaan merkittävästi.

Apilapitoisen rehun kivennäiskoostumus on erilainen verrattuna nurmiheinärehuihin, sillä se sisältää enemmän kalsiumia ja magnesiumia sekä vähemmän fosforia ja kaliumia kuin puhtaat heinänurmet. Siksi niiden Ca/P -suhde on korkeampi ja K/(Ca+Mg) -ekvivalenttisuhde matalampi kuin heinäkasvirehuissa. Jälkimmäinen vähentää mm. lehmien laidunhalvausriskiä. Toisaalta kalsiumin liika määrä voi estää fosforin imeytymistä, mikä on otettava huomioon lehmien ummessaoloaikana. Säilörehuista kannattaa aina teettää kivennäisanalyysi, että kivennäisruokinta saadaan eläimen tarpeiden mukaiseksi.

Maidon koostumuksessa on myös havaittu eroja. Apilapitoisia rehuja syötettäessä on havaittu maidon rasvapitoisuuden olevan pienemmän, valkuais/rasva -suhteen olevan paremman ja maidon rasvan olevan pehmeämpää kuin heinäkasvirehuja syötettäessä. Tosin päinvastaisiakin tuloksia on saatu, mutta erilainen väkirehu on saattanut osaltaan vaikuttaa tuloksiin. LEGSIL-tutkimuksessa eroja ei havaittu. Joissakin maidon maku- ja hajutesteissä apilapitoisella rehulla syötettyjen lehmien maito on saanut alhaisemmat pisteet, kun taas toisissa testeissä eroja ei ole havaittu.

Kaura-rehuvirnasäilörehu oli lihahiehoilla kasvun perusteella yhtä hyvää rehua kuin odelmasta tehty nurmisäilörehu. Sonnien ruokinnassa virnojen lisäys ohrakokovilja-säilörehuseokseen paransi sonnien rehun syöntiä ja päiväkasvua, mutta ruhojen rasvaisuus lisääntyi myös hiukan. Ohra-vihantahernekokoviljasäilörehulla ruokittaessa sonnien päiväkasvu on ollut pienempi kuin nurmisäilörehulla ruokittaessa.

Puna-apila sisältää kasviestrogeeneista eniten formononetiinia, jota löytyi Bjursele- ja Jokioinen -lajikkeiden tuoreessa kasvustossa 0,57 %. Yli 0,5 % pitoisuus kuiva-aineessa voi aiheuttaa hedelmällisyyshäiriöitä. Selkeimmin kasviestrogeenien vaikutus näkyy naudoilla lisääntyneenä limoitteluna kiima-aikaan. Mikäli eläinten ruokinta, hoito ja olosuhteet ovat muutoin kunnossa, ei kasviestrogeenien merkitys nautakarjan hedelmällisyyteen kuitenkaan ole merkittävä. Lampaat ovat estrogeenien vaikutukselle herkempiä, minkä vuoksi varsinkin laidunnurmiin suositellaan käytettäväksi muita palkokasveja kuin puna-apilaa.

Vertus -sinimailasen formononetiinipitoisuus oli erittäin alhainen (0,003 % kuiva-aineessa) ja myös toisen kasviestrogeenin, kumesterolin pitoisuus oli vähäinen (alle 5,1 ppm kuiva-aineessa). Sinimailasen kohdalla tiinehtymishäiriöiden vaaraa ei siis esiintynyt esikuivatussa ensimmäisen sadon näytteessä. Toisessa kokeessa kumesterolipitoisuudet olivat 34-65 ppm, jolloin hedelmällisyyshäiriöitä esiintyi. Lampailla on esiintynyt hedelmällisyyshäiriöitä rehun kumesterolipitoisuuden ollessa 25 ppm.

Sirppimailasen kasviestrogeenipitoisuudet ovat olleet pieniä ja jäävät alle lampailla haitallisena pidettyjen pitoisuuksien. Pääasiallinen estrogeeni oli kumesteroli, jota esiintyi sekä säilörehussa, että laidunrehussa 33-36 ppm kuiva-aineessa.

Valkoapilallakin on havaittu pieniä määriä kasviestrogeeneja. Keltamaitteella niitä on hyvin vähän tai ei ollenkaan. Vuohenherneellä kasviestrogeenejä ei ole havaittu.

Estrogeenipitoisuuksiin vaikuttavat sää ja kasvuaste. Kasviestrogeenien pitoisuus on yleensä korkea alkukesällä, laskee kesällä ja nousee taas syksyllä. Rehua säilöttäessä kasviestrogeeniset aineet säilyvät tai jopa lisääntyvät, mutta kuivaheinässä niitä ei esiinny tai esiintyy huomattavasti vähemmän. Säilörehun esikuivaus 40 % kuivuuteen voi vähentää estrogeeneja.

Apilarehuja käytettäessä on aina muistettava myös puhaltumisriski. Apiloiden (puna- ja valkoapila) sisältämät saponiinit aiheuttavat pötsin sisällön vaahtoamista, mikä voi johtaa eläimen puhaltumiseen.

Myös virnan on havaittu puhalluttavan lehmiä ja lampaita Amerikassa. Alsikeapilasta on ristiriitaista tietoa: joidenkin lähteiden mukaan se aiheuttaa puhaltumista, joidenkin toisten mukaan alsikeapila voi jopa estää puhaltumista.

Ohjeeksi puhaltumisen ehkäisyyn voi antaa käytännön vinkkejä:

• apiloita kasvatetaan aina seoskasvustona heinäkasvien kanssa, laitumilla suositaan valkoapilaa
• varsinkaan syksyllä hallayön jälkeen eläimiä ei päästetä laitumelle ennen kuin ilma ja kasvusto ovat lämmenneet.
• Myöskään rehevään kasvustoon ei eläimiä kannata päästää esimerkiksi heikomman laitumen jälkeen suoraan.
• Kuivan heinän tai säilörehun syöttäminen ennen laitumelle laskua vähentää riskiä.
• Eläinten vapaa juomaveden saanti laitumella tulee varmistaa.
• On tehty myös havaintoja, että rypsipuristeen syöttäminen vähentäisi puhaltumisriskiä. On myös mahdollista, että jotkut lehmät ovat rakenteeltaan sellaisia, että puhaltuvat helpommin.
• Voi olla myös niin, että ruokinnassa on jotakin muuta häiriötä tai epätasapainoa ja apila vain toimii laukaisevana tekijänä puhaltumiselle. Tämä teoria pätee osittain myös hedelmällisyysongelmiin.
• Laitumella olevia eläimiä tulee tarkkailla säännöllisesti ja varautua puhaltumisen ensiapuun pitämällä varastossa muutamaa pulloa ruokaöljyä.

Puna-apila Trifolium pratense Apilan D-arvo on lähtökohtaisesti hieman alhaisempi kuin heinäkasveilla, mutta se laskee kasvukauden edetessä hitaammin (alkukesällä n. 0,3 yksikköä/vrk, kun heinänurmilla lasku on 0,5 yksikköä/vrk). Tämä tarjoaa mahdollisuuden sadonkorjuun ajoittamisen hieman normaalia myöhemmäksi, jos kasvuston apilapitoisuus on tavoitteessa eli 30 - 50% kuiva-ainesadosta.

Huomioi, että apilan sokeripitoisuus on alempi kuin heinäkasveilla. Varsinkin biologisia säilöntäaineita käytettäessä huolellinen esikuivatus on tärkeä, sillä se nostaa massan sokeripitoisuutta ja maitohappobakteerien tehokas toiminta onnistuu paremmin.

Vaikka apilan D-arvo onkin alhaisempi kuin heinäkasveilla, sen virtausnopeus pötsistä eteenpäin on nopeampi mikä mahdollistaa, että nauta pystyy syömään apilapitoista säilörehua enemmän kuin pelkistä heinäkasveista tehtyä. Apilapitoisuus nostaa säilörehun syönti-indeksiä pitoisuuteen 50% kuiva-aineesta asti. Apilapitoisuuden vaikutus syönti-indeksiin on enimmillään +14 indeksipistettä, mikä vastaa noin 1,5 kg ka/pv enemmän syöntiä eläintä kohden.

Keskimäärin apilarehu ruokinnassa laskee maidon rasvaprosenttia 0,1 yksikköä ja valkuaisprosenttia 0,025 yksikköä, mutta nostaa molempien tuotosta 40 g/pv ja maidon määrää 1,5 kg/pv. Apilan raakavalkuaispitoisuus on tyypillisesti korkeampi kuin heinäkasvien, jolloin se nostaa rehustuksen kokonaisvalkuaispitoisuutta. Apilan valkuaisen pötsihajoavuus on heinäkasveja pienempi. Kohtuullinen lisävalkuainen (rypsi) nostaa myös apilasäilörehulla tuotosta, sillä se lisää säilörehun syöntiä sekä tuo rehuun tarpeellisen aminohappotäydennyksen.

Alsikeapila Trifolium hybridum Tutkimustuloksia alsikeapilan ruokintakokeista ei ole löytynyt, mutta oletettavasti sen ominaisuudet ovat lähellä puna-apilan ominaisuuksia.

Valkoapila Trifolium repens Valkoapilarehun laatu pysyy hyvänä koko kasvukauden. Raakavalkuaispitoisuus säilyy korkeana jopa kasvuston kukkiessa (yli 20 %). Heinän kasvuaste ja valkoapilapitoisuus ratkaisevat seoksen kokonaislaadun. Lehmien laidunkokeessa lannoitetulla valkoapila- ja heinänurmilaitumella olleiden lehmien maitotuotoksissa ja elopainomuutoksissa ei havaittu eroja. Maidon ureapitoisuus oli korkeampi heinänurmella olleilla lehmillä heinän korkeamman raakavalkuaispitoisuuden vuoksi.

Karitsoiden on havaittu syövän valkoapilaa sisältävää laidunrehua enemmän kuin pelkkää heinää sisältävää laidunta. Sinimailanen Medicako sativa L. Lehmillä tehdyissä ruokintakokeissa sinimailaspitoinen säilörehu on ollut tuotantovaikutukseltaan parempaa kuin heinäsäilörehu (+ 1 kg maitoa/pv). Apilaheinäsäilörehuun verraten maitoa syntyi yhtä paljon. Kuttujen ruokintakokeiden perusteella sinimailaspitoinen rehu voi olla jopa parempaa maitotuotoksella mitattuna kuin puna-apilarehu.

Sirppimailanen Medicago falcate L. Ruokintakokeessa sirppimailasrehun sokeripitoisuus oli alhaisempi ja pH korkeampi kuin tavallisen heinäsäilörehun, mikä johtuu mailasen suuremmasta puskurikapasiteetista. Sirppimailasrehun huonommasta sulavuudesta huolimatta lehmät söivät sitä enemmän kuin heinistä tehtyä säilörehua ja tuottivat yhtä paljon maitoa molemmilla ruokinnoilla. Maidon ureapitoisuus oli korkeampi mailasrehulla sen korkeamman raakavalkuaispitoisuuden vuoksi. Toisessa ruokintakokeessa ei sirppimailasrehulla saavutettu yhtä hyvää maitotuotosta kuin timotei-nurminatarehulla, vaikka sirppimailasrehun kuiva-aineen syönti oli runsaampaa. Syynä oli mailasen selkeästi alhaisempi sulavuus. Lampaat söivät mieluummin sirppimailassäilörehua kuin nurmirehua.

Sirppimailaskasvustoja suositellaan kylvettäväksi seoksina heinien kanssa. Puhtaat sirppimailaskasvustot kannattaa laiduntaa myöhäisellä kasvuasteella. Näin ehkäistään puhaltumista ja ripulia. Sirppimailasesta on löydetty kasviestrogeeneja, mutta ruokintakokeissa niillä ei ole ollut vaikutusta lampaiden tiinehtyvyyteen tai sikiävyyteen. Laidunkokeessa karitsat söivät ensimmäiseksi timoteitä ja juolavehnää ja vasta muutaman totuttelupäivän jälkeen ne alkoivat syödä myös sirppimailasta.

Vuohenherne Galega orientalis Lam. Ruokintakokeissa vuohenhernesäilörehun syönti on ollut samansuuruista kuin puna-apilarehun, mutta maitotuotos noin 1 kg maitoa/pv huonompi. Maito oli hiukan rasvaisempaa (1 g/kg), mutta valkuaispitoisuus oli sama. Lampaille vuohenhernesäilörehu ei ollut yhtä maittavaa kuin timoteisäilörehu. Lampaat valikoivat selvästi lehdet ja jättivät varret ja lehtiruodit syömättä. Vuohenherne maistuu paremmin, jos se pystytään sekoittamaan muun säilörehun joukkoon. Pelkkää vuohenhernettä syötettäessä paksuja korsia tahtoo jäädä pöydälle.

Vuohenherneen käyttöä rehukasvina ovat rajoittaneet alkaloidit, mutta tutkimuksissa niillä ei ole havaittu myrkyllistä vaikutusta eläimille, varsinkaan seosviljelyssä ja kun lajike on rehuvuohenhernettä.

Vuohenherne on palkokasveistamme valkuaispitoisin ja aminohappokoostumukseltaan vuohenherneen valkuainen on monipuolinen. Vuohenhernerehun fosfori- ja kaliumpitoisuus laskevat ja kalsiumpitoisuus nousee kasvin vanhetessa. Vuohenherne sisältää myös A-vitamiinin esiastetta karoteenia (160-200 mg/kg ka).

Keltamaite Lotus corniculatus L Keltamaitetta sisältävä nurmi vähentää eläinten puhaltumisriskiä. Keltamaite sisältää ns. kondensoituneita tanniineja, jotka ovat sekundäärisiä aineenvaihduntatuotteita. Ne estävät valkuaisen hajoamisen pötsissä, mikä vähentää vaahdonmuodostusta ja puhaltumista. Tällöin valkuaisaineita pääsee enemmän paksusuoleen ja myös tuotosvaikutus on parempi.

Keltamaitteessa ei ole kasviestrogeeneja, joten se ei aiheuta tiinehtymisongelmia. Keltamaitteesta on olemassa tutkimustuloksia, että sillä olisi parasiitteja vähentävää vaikutusta lampailla ja laiduntavilla sonneilla. Tätä ei ole kuitenkaan pystytty saamaan esille ruotsalaisissa kokeissa, joissa keltamaitteen määrä rehussa oli vähäinen.

• Rehuvirna eli peltovirna Vicia sativa
• Ruisvirna Vicia villosa
• Unkarinvirna Vicia pannonica

Ruisvirnan valkuaispitoisuus (noin 25 %) on ollut rehuvirnaa (18-23 %) korkeampi, mutta rehuvirna on ollut sadonmuodostuksessa hiukan aikaisempi ja sulavuus on parempi D-arvon ollessa noin 63-67 %. Sonnien tuotantokokeissa rehuvirnan lisäys ohrakokoviljasäilörehuun paransi hiukan sonnien rehun syöntiä (5,27/5,20 kg ka/pv) ja päiväkasvua (1300/1290 g/pv), mutta ruhojen rasvaisuus oli myös jonkin verran korkeampia (4,3/3,9). Ruisvirnan lisäys ohrakokoviljasäilörehuun antoi samanlaisen tuloksen.

Hernesäilörehu sopii lypsylehmien ruokintaan, mutta sen käyttö on viisainta aloittaa vähän kerrallaan, jotta eläimet tottuvat tuoksuun ja makuun. Luomupellolla tehdyissä kokeissa vihantarehuherneen valkuaispitoisuus oli 15-20 %, kun palkoja tuottavan rehuherneen valkuaispitoisuudet jäivät pari prosenttiyksikköä alhaisemmiksi laskien kasvukauden edetessä. Herneiden D.arvo puolestaan oli 67-75 % nousten lievästi kasvukauden edetessä. Viikin kokeissa lituvaiheessa korjatusta rehuherne-kaurakasvustosta tehdyn säilörehun rehuarvot olivat samaa luokkaa kuin nuorella kehitysasteella korjatussa puna-apilarehussa.

Härkäpavun metioniinipitoisuus on alhainen ja palon kuoret sisältävät jonkin verran kasvua hidastavia parkkiaineita, mistä syystä niitä ei voi syöttää sioille. Säilörehuna se ei kuitenkaan haittaa märehtijöitä. Heinäkuun 9. päivä korjatun härkäpapusäilörehun raakavalkuaispitoisuus oli 21,4 %, orgaanisen aineen sulavuus 75 % ja raakakuidun pitoisuus 65 %. Viikin kokeissa härkäpavusta tehdyn säilörehun rehuarvot olivat samaa luokkaa kuin nuorella kehitysasteella korjatussa puna-apilarehussa. Puitaviin ja säilörehuna korjattaviin kasvustoihin on omat suositeltavat lajikkeensa. Säilörehuksi soveltuvat esim. Aurora ja Columbo, jotka korjataan 3 -4 vkoa kukinnan alusta.

• Sinilupiini (Lupinus angustifolius L.)
• Keltalupiini (Lupinus luteus)
• Valkolupiini (Lupinus albus)

Rehukäyttöön on tutkittu yksivuotisia lupiinilajeja. Yksivuotisetkin sisältävät jonkin verran karvasaineita eli alkaloideja, mutta ns. makeissa lupiineissa niitä on hyvin vähän. Kuiva-aineen valkuaispitoisuus voi olla vihermassassa 7-25 %.

Säilörehukäyttöön soveltuu parhaiten valkolupiini, jonka vihermassan tuottokyky on erittäin hyvä. Sinilupiinia voi kokeilla puitaviin kasvustoihin, missä sen hyvänä puolena on erittäin alhainen tärkkelyspitoisuus. Homehtunut tai loissienitartunnan saanut kasvusto voi aiheuttaa eläimille lupinoosi-myrkytyksen, joten rehumassan laatuun tulee kiinnittää erityistä huomiota.

• Persianapila Trifolium resupinatu
• Veriapila Trifolium incarnatum
• Aleksandrian apila Trifolium alexandrium

Yksivuotisten apiloiden käyttö ruokinnassa on ollut vähäistä, eikä niistä ole ruokintakokeita saatavilla. Ominaisuudet-sekä hyvät että huonot- lienevät kuitenkin lähellä muita apiloita.